Antologian ilmestymistä odotellessa

Ensi viikolla julkaistaan kirjoittamisen perusopiskelijoiden antologia ELÄ!. Julkistus on torstaina 23.5. Saimme vedokset maanantaina Oriveden Kirjapainosta, ja muutamien korjausten ja viilausten jälkeen uudet tiedostot lähtivät painoon. Nyt vain odottelemme.

Prosessi oli tänäkin vuonna työläs; kirjaa ei tehdä tuosta noin vaan. Olen iloinen siitä, miten hyvin kaikki osallistuivat ja jakoivat taakkaa. Opiskelijat ovat siis itse valinneet tekstit, toimittaneet ne ja pistäneet järjestykseen. Toimitustyön jälkeen vastuu siirtyi graafiselle ryhmälle, joka on tehnyt taittopohjan, valinnut fontit ja rivivälit ja muut asetukset, tehnyt taiton, ottanut valokuvat, suunnitellut ja toteuttanut kannen.

Mukavaa päästä ensi viikolla juhlimaan yhteisen ponnistuksen tulosta!

Runnottuja runoja ja puristettua proosaa

Tämän vuoden perusopiskelijoiden yhteinen Runnotus-blogi on lähtenyt käyntiin. Blogissa voi seurata opiskelijoiden antologian tekemisen etenemistä sekä lukea runokirjojen esittelyjä ja arvosteluja.

Turmiolan Tommit

Lukupiirissä tänä keväänä Tikkasia ja muita aikaansa kohahduttaneita teoksia.

Alkuun Tikkasen osoitesarjan kolme ensimmäistä osaa Kulosaarentie, Majavatie ja Mariankatu. Kaksi ensin mainittua korkattiin pari viikkoa sitten, ja oli iloista huomata että Henrikin taituruus kertojana tempaisi opiskelijat mukaansa.

Mariankadun kanssa luetaan Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina ensi viikolla.

Sitten seuraa Salaman Juhannustansseja, Paavo Rintalan Sissiluutnanttia ja Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana. Lopuksi mahdollisuus vielä jokeriin... Mitäpä keksisi seksin, viinan ja sodan vastapainoksi? Perhehelveteissä vierailtiin jo tuossa alkuvuodesta. Olisi ehkä paikallaan keksiä jokin vähemmän raskas, vähemmän alkoholistinen ja vähemmän kiimantuoksuinen kirja, ettei suomalainen kirjallisuus ala näyttää pelkästään tältä.

Sanataidetta ohjaamaan

Vielä ehtii ilmoittautua sanataideohjaajakoulutukseen Kuopioon, Snellman-kesäyliopistoon. Olen itse käynyt vastaavan koulutuksen Etelä-Pohjanmaan opistolla ja se on ollut minulle tärkeä kokemus niin opettajana mutta myös (tai etenkin) kirjoittajana. Huomasin Kuopion koulutuksen, kun valmistelin omaa opetustani kirjoittamisen opettamisesta. Etsiskelin ajankohtaista tietoa siitä, missä kaikkialla ja ketkä kaikki sanataidetta tällä hetkellä ohjaavat...

Suvi Aholan väitöskirja "Lukupiirien Suomi" tarkastetaan ensi lauantaina Helsingin yliopistossa. Tiivistelmässä lukee, että

"Ensimmäisestä lukupiiristä eli 1700-luvun lopun eteläpohjalaisesta kirjasosieteetista lähtien niihin [lukupiireihin] on kokoontunut älyllisesti uteliasta väkeä keskustelemaan yhteisöllisesti lukemistaan kirjoista, välittämään tietoa, mielipiteitä ja tunteita. 1800-luvulla suomalaisen kulttuurin nousun myötä lukupiireistä tuli kaikki yhteiskuntaluokat lävistävä tapa hankkia tietoja ja sivistystä sekä harjoitella yhteiskunnallista keskustelua. 

Koulutettu keskiluokka on Suomessa aina muodostanut ahkerimpien lukijoiden ydinjoukon. Vuonna 2009 lukupiiriläisten suurin ammattiryhmä olivat opettajat, ja seuraavina tulivat terveydenhuollon ammattilaiset, toimittajat, sihteerit, kirjasto- ja yliopistoväki. Tutkimukseni lukupiirien jäsenistä yli 90 prosenttia oli naisia, eli he ovat nyky-Suomessa omaksuneet sivistystä arvostavan keskiluokan henkiset ihanteet."

Väitös on luettavissa netissä.

Blok blok blok

En kykene kirjoittamaan nyt yhtään mitään. Juuri sanoin opiskelijalle, että jos totaalinen kirjoitusblokki iskee, niin kirjoittaa vaikka liuska toisensa jälkeen, miten ei pysty kirjoittamaan. Täytyy ottaa omasta neuvosta vaarin. En kykene nyt mihinkään muuhun kuin kirjoittamaan, etten kykene mihinkään muuhun kuin kirjoittamaan. Tuo virke ei muuten tullut nyt ihan niin kuin tarkoitin, se tuli väärin päin, mutta senhän täytyy ottaa jonkinlaisena merkkinä jostakin. Meinasin muuten äsken deletoida äskeisen virkkeen, mutta päätinkin sitten, että sääntöjen mukaan ei saakaan adeletoida. Ohops, taas virhe. Sepäs näyttää kivalta virheeltä. Pohtimustauko. Tunnustan, että kirjoitin äsken jotain ja pyyhin se nsitten pois. Tämä itsensä kieltämisen ja myöntämisen leikki nyt taas pyydin eikun pyyhin kaik joitain sanoja pois. Tätähän voisi jatkaa aika kakuankna kauankin, mutta kun ei oikeastaan kehtaa. Odotan, että opiskelijat julkaisisivat oman bloginsa niin pääsisin kommentoimaan. Niin ei tarvitsisi olla piirileikkiä itsensä kanssa; loppu loppu lopetus loppu.

Tai ei sittenkään lopetus. Luin tämän, minkä Johanna on kirjoittanut Lasimestari-blogiin:

Valmistelen PEN-klubin ystävänpäivän iltaa Villa Kivessä – siellä  puhutaan naisten päiväkirjoista. Mistä ei voi puhua, siitä on kirjoitettava päiväkirjaan. Miksi päiväkirja on juuri (monella lailla vaiennettujen) naisten leipälaji - tyynynaluskirjat, lukitut samettikantiset ystävättäret, kuluneet ruutuvihkot, ryöppynä paperille kiertyvä tiedostamaton, unet, pelot, ilot, arkiset kohtaamiset..? Päiväkirjan kirjoittaminen on voinut olla hengenvaarallista. Silti on ollut pakko kirjoittaa. 

Tulkaa Villa Kiveen 14.2. klo 18, jatketaan siellä. Kirjoistaan ja päiväkirjoista niitten lähteinä ovat  puhumassa Kirsi Vainio-Korhonen ja Riikka Pelo.

Jotenkin ajatus päiväkirjoista rohkaisi mieltä. Että pitäisi jatkaa kirjoittamista, vaikka se onkin karmivan estynyttä; jatkuvaa vahtimista; kommentaaria. Lisäksi inhottaa se, että en osaa kirjoittaa oikein muista kuin omista tunteista käsin. Pitäisi olla jotain asiaa, mutta

en ole kovin analyyttinen, en ole koskaan ollut, kaikki on yleensä yhdessä mytyssä. Nytkin liian monet ajatukset sotkeutuvat toisiinsa ja jäljelle jää vain portinvartijan nytkähtelevät eleet.

Kauttaaltaan huminana

Aloitin viime viikolla runouskurssin, ja tekstikokoelman tekemistä tukevan seminaarityöskentelyn perusopiskelijoiden kanssa. Aineopiskelijat puurtavat Kirjoittamisen historia ja tutkimus -teemapäiväkirjan parissa.

Seminaari tarkoittaa oikeastaan lukupiiriä, jossa annetaan palautetta. Opiskelijat siis työstävät kevään aikana 25-35 liuskan mittaisen työnäytteen jostakin tekstilajista. Työnäyte on tämän opintojakson vanha nimi, ja minun tulee käytettyä sitä tekstikokoelman sijasta. Jotenkin se vain soljuu paremmin suussa. Ehkä pidän enemmän vokaaleista ja liukuvista konsonanteista.

Runouskurssin aloitimme runon tunnistamisella. Teimme tehtävän, jossa piti valita tekstinipusta teksti, jonka kokee "eniten" runoksi, ja teksti jonka kokee "vähiten" runoksi, ja piti perustella molemmat valinnat. Eeva-Liisa Mannerin "Kirjoituskone" sai monta ääntä, samoin kuin uusimmasta Tuli&Savu-kirjasta poimittu Virginia Woolfin The Waves -teoksen lainauskuitti, kehystäjänä Mikko Kuorinki. Runollisimman runon tittelin voitti Gunnar Björlingin "Minä en kirjoita kirjallisuutta, etsin kasvojani ja sormia" Tuomas Anhavan suomennoksena. Myös Catharina Gripenbergin "Kirjeystäväni, kerään ikkunanraaputtimia" koettiin runoisaksi.

Huomenna aloitan puhumaan rytmistä. Aloitan yleensä tällä sitaatilla enkä varmaan nytkään malta siitä luopua: 

“Minä kävelen käsiäni heilutellen ja hiljakseen mumisten, vielä miltei sanattomasti, ja väliin hidastan askeleitani jottei mumina häiriintyisi, väliin taas panen muminaan vauhtia askelteni tahdin mukaan.

Näin jäsentyy ja täsmentyy rytmi - kaiken runouden perustekijä, joka tuntuu siinä kauttaaltaan huminana. Vähitellen tuosta huminasta alkaa irrota sanoja. ” 

- Vladimir Majakovski: "Kuinka säkeitä valmistetaan". Suom. Tuomas Anhava.