Aloitin viime viikolla runouskurssin, ja tekstikokoelman tekemistä tukevan seminaarityöskentelyn perusopiskelijoiden kanssa. Aineopiskelijat puurtavat Kirjoittamisen historia ja tutkimus -teemapäiväkirjan parissa.
Seminaari tarkoittaa oikeastaan lukupiiriä, jossa annetaan palautetta. Opiskelijat siis työstävät kevään aikana 25-35 liuskan mittaisen työnäytteen jostakin tekstilajista. Työnäyte on tämän opintojakson vanha nimi, ja minun tulee käytettyä sitä tekstikokoelman sijasta. Jotenkin se vain soljuu paremmin suussa. Ehkä pidän enemmän vokaaleista ja liukuvista konsonanteista.
Runouskurssin aloitimme runon tunnistamisella. Teimme tehtävän, jossa piti valita tekstinipusta teksti, jonka kokee "eniten" runoksi, ja teksti jonka kokee "vähiten" runoksi, ja piti perustella molemmat valinnat. Eeva-Liisa Mannerin "Kirjoituskone" sai monta ääntä, samoin kuin uusimmasta Tuli&Savu-kirjasta poimittu Virginia Woolfin The Waves -teoksen lainauskuitti, kehystäjänä Mikko Kuorinki. Runollisimman runon tittelin voitti Gunnar Björlingin "Minä en kirjoita kirjallisuutta, etsin kasvojani ja sormia" Tuomas Anhavan suomennoksena. Myös Catharina Gripenbergin "Kirjeystäväni, kerään ikkunanraaputtimia" koettiin runoisaksi.
Huomenna aloitan puhumaan rytmistä. Aloitan yleensä tällä sitaatilla enkä varmaan nytkään malta siitä luopua:
“Minä kävelen käsiäni heilutellen ja hiljakseen mumisten, vielä miltei sanattomasti, ja väliin hidastan askeleitani jottei mumina häiriintyisi, väliin taas panen muminaan vauhtia askelteni tahdin mukaan.
Näin jäsentyy ja täsmentyy rytmi - kaiken runouden perustekijä, joka tuntuu siinä kauttaaltaan huminana. Vähitellen tuosta huminasta alkaa irrota sanoja. ”
- Vladimir Majakovski: "Kuinka säkeitä valmistetaan". Suom. Tuomas Anhava.
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
tiistai 8. tammikuuta 2013
Aloittelija innostuu
Töihin paluun aamupäivä. Voisin blogata vaikkapa nyt lukupiirikokemuksistani, koska lupasin laittaa opiskelijoille kevään aikatauluista tietoa vielä tänään.
Aloitin syksyllä ensimmäisen lukupiirini ja todella yllätyin, miten innostavia tapaamiset olivat. Oikein olo keveni ja tunsi itsensä ilostuneeksi. Että kirjallisuudesta puhuminen voikin olla niin mukavaa. Tein joka tuntia varten ohjeet, annoin muutamia näkökulmia tai kysymyksiä, joiden ympärille kieputtaa ajatuksiaan. Luimme Tove Janssonin sykähdyttävän Muumilaakson marraskuun. Turkka Hautalan sukupuolinäkökulmaisen Kansalliskirjan, Susanna Alakosken Sikalat, josta vain tykkään, sekä Ranya ElRamlyn Auringon aseman, jonka kerrontatyylin omintakeisuuteen monet jäivät koukkuun, toisia se taas ärsytti.
Kummallista, etten ole aiemmin tajunnut lukupiirien elähdyttävää vaikutusta. Olenhan runouskursseilla hehkunut aina kun olemme yhdessä pujotelleet säkeiden väleissä ja nostaneet sieltä esiin vaikka minkälaisia uusia näkökulmia. No, pääasia että nyt on päässyt tämän mukavan äärelle.
Päätimme siis jatkaa hyvin alkanutta yhdessä lukemista. Kokoonnumme tammi-helmikuussa joka toinen viikko. Lukulistalla ovat seuraavat teokset:
Jyrki Vainosen Tornit
Mari Mörön Kiltin yön lahjat
Juha Seppälän Hyppynaru
ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian.
Matkaamme siis ajassa taaksepäin, ja tämän setin jälkeen matka jatkuu kohti Hannu Salaman Juhannustansseja, mm.
Aloitin syksyllä ensimmäisen lukupiirini ja todella yllätyin, miten innostavia tapaamiset olivat. Oikein olo keveni ja tunsi itsensä ilostuneeksi. Että kirjallisuudesta puhuminen voikin olla niin mukavaa. Tein joka tuntia varten ohjeet, annoin muutamia näkökulmia tai kysymyksiä, joiden ympärille kieputtaa ajatuksiaan. Luimme Tove Janssonin sykähdyttävän Muumilaakson marraskuun. Turkka Hautalan sukupuolinäkökulmaisen Kansalliskirjan, Susanna Alakosken Sikalat, josta vain tykkään, sekä Ranya ElRamlyn Auringon aseman, jonka kerrontatyylin omintakeisuuteen monet jäivät koukkuun, toisia se taas ärsytti.
Kummallista, etten ole aiemmin tajunnut lukupiirien elähdyttävää vaikutusta. Olenhan runouskursseilla hehkunut aina kun olemme yhdessä pujotelleet säkeiden väleissä ja nostaneet sieltä esiin vaikka minkälaisia uusia näkökulmia. No, pääasia että nyt on päässyt tämän mukavan äärelle.
Päätimme siis jatkaa hyvin alkanutta yhdessä lukemista. Kokoonnumme tammi-helmikuussa joka toinen viikko. Lukulistalla ovat seuraavat teokset:
Jyrki Vainosen Tornit
Mari Mörön Kiltin yön lahjat
Juha Seppälän Hyppynaru
ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian.
Matkaamme siis ajassa taaksepäin, ja tämän setin jälkeen matka jatkuu kohti Hannu Salaman Juhannustansseja, mm.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Äh ja puh
Opetuksen ohessa on varsin vaikea muistaa - tai oikeastaan: ehtiä - raportoida tänne kuulumisia. Koko ajan tulee kirjoitettua ja luettua ja annettua palautetta ja keskusteltua ja kaikki tämä kirjoittamisen ympärille kiertyvä touhuaminen on hyvin hauskaa ja sitä on kovasti paljon. Huomaan kuitenkin, että en ole löytänyt vielä luontevaa tapaa, miten tuoda omaan arkipäivääni mukaan julkista kirjoittamista, erityisesti tarkoitan nyt somen käyttöä opetuksen osana. Perinteiset tavat tuntuvat toimivilta, läsnäolo luokkahuoneessa oppilaiden kanssa ja lukuisten, lukuisten kopioiden ottaminen ja merkintöjen tekeminen marginaaliin.
Onko jotain syytä, miksi ylipäänsä pitäisi integroida omaan opetukseen mukaan verkkokirjoittaminen? Heijastaako oma nettikirjoittamisesta vetäytymiseni - tänne kirjoittamisen vaikeus ja vastustus - omaa käsitystäni verkkokirjoittamisen merkityksestä? En tunnu tarvitsevan nettiin kirjoittamista; en osaa tai halua käyttää sitä mihinkään tarkoitukseen. Mikä voisi olla verkkokirjoittamisen tarkoitus minulle? Ja onko se eri kysymys kuin mikä voisi olla nettikirjoittamisen tarkoitus opiskelijoilleni? Varmasti.
Silti huomaan taas, että olen käyttänyt tähänkin kirjoitukseen kallista aikaa, mikä olisi pitänyt käyttää oikeisiin töihin, jotka jo kiirehtivät ja nostelevat kavioitaan. Tällaisena ylimääräisenä työtehtävänä, jolla ei ole opetuksessa tärkeää tarkoitusta, on verkkokirjoittamista vaikea pitää yllä. Itse opiskelutehtävien, kurssikirjoittamisen, pitäisi siirtyä tänne nettiin; opiskelun pitäisi itsessään tapahtua täällä, jotta verkkoon kirjoittaminen olisi mielekästä.
Kysymys silti jää: miksi opiskelun pitäisi siirtyä verkkoon, jos se toimii erittäin hyvin luokkahuoneessa ja sähköpostitse? Riittääkö syyksi se, että opettaja on utelias ja haluaisi kokeilla uusia opettamisen tiloja ja välineitä, ja olisi kiinnostunut saamaan selville, mitä kirjoittamisesta voisi oppia ja mitä kirjoittajat voisivat oppia itsestään verkkokirjoittamisen avulla?
Onko jotain syytä, miksi ylipäänsä pitäisi integroida omaan opetukseen mukaan verkkokirjoittaminen? Heijastaako oma nettikirjoittamisesta vetäytymiseni - tänne kirjoittamisen vaikeus ja vastustus - omaa käsitystäni verkkokirjoittamisen merkityksestä? En tunnu tarvitsevan nettiin kirjoittamista; en osaa tai halua käyttää sitä mihinkään tarkoitukseen. Mikä voisi olla verkkokirjoittamisen tarkoitus minulle? Ja onko se eri kysymys kuin mikä voisi olla nettikirjoittamisen tarkoitus opiskelijoilleni? Varmasti.
Silti huomaan taas, että olen käyttänyt tähänkin kirjoitukseen kallista aikaa, mikä olisi pitänyt käyttää oikeisiin töihin, jotka jo kiirehtivät ja nostelevat kavioitaan. Tällaisena ylimääräisenä työtehtävänä, jolla ei ole opetuksessa tärkeää tarkoitusta, on verkkokirjoittamista vaikea pitää yllä. Itse opiskelutehtävien, kurssikirjoittamisen, pitäisi siirtyä tänne nettiin; opiskelun pitäisi itsessään tapahtua täällä, jotta verkkoon kirjoittaminen olisi mielekästä.
Kysymys silti jää: miksi opiskelun pitäisi siirtyä verkkoon, jos se toimii erittäin hyvin luokkahuoneessa ja sähköpostitse? Riittääkö syyksi se, että opettaja on utelias ja haluaisi kokeilla uusia opettamisen tiloja ja välineitä, ja olisi kiinnostunut saamaan selville, mitä kirjoittamisesta voisi oppia ja mitä kirjoittajat voisivat oppia itsestään verkkokirjoittamisen avulla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)