Suvi Aholan väitöskirja "Lukupiirien Suomi" tarkastetaan ensi lauantaina Helsingin yliopistossa. Tiivistelmässä lukee, että

"Ensimmäisestä lukupiiristä eli 1700-luvun lopun eteläpohjalaisesta kirjasosieteetista lähtien niihin [lukupiireihin] on kokoontunut älyllisesti uteliasta väkeä keskustelemaan yhteisöllisesti lukemistaan kirjoista, välittämään tietoa, mielipiteitä ja tunteita. 1800-luvulla suomalaisen kulttuurin nousun myötä lukupiireistä tuli kaikki yhteiskuntaluokat lävistävä tapa hankkia tietoja ja sivistystä sekä harjoitella yhteiskunnallista keskustelua. 

Koulutettu keskiluokka on Suomessa aina muodostanut ahkerimpien lukijoiden ydinjoukon. Vuonna 2009 lukupiiriläisten suurin ammattiryhmä olivat opettajat, ja seuraavina tulivat terveydenhuollon ammattilaiset, toimittajat, sihteerit, kirjasto- ja yliopistoväki. Tutkimukseni lukupiirien jäsenistä yli 90 prosenttia oli naisia, eli he ovat nyky-Suomessa omaksuneet sivistystä arvostavan keskiluokan henkiset ihanteet."

Väitös on luettavissa netissä.

Blok blok blok

En kykene kirjoittamaan nyt yhtään mitään. Juuri sanoin opiskelijalle, että jos totaalinen kirjoitusblokki iskee, niin kirjoittaa vaikka liuska toisensa jälkeen, miten ei pysty kirjoittamaan. Täytyy ottaa omasta neuvosta vaarin. En kykene nyt mihinkään muuhun kuin kirjoittamaan, etten kykene mihinkään muuhun kuin kirjoittamaan. Tuo virke ei muuten tullut nyt ihan niin kuin tarkoitin, se tuli väärin päin, mutta senhän täytyy ottaa jonkinlaisena merkkinä jostakin. Meinasin muuten äsken deletoida äskeisen virkkeen, mutta päätinkin sitten, että sääntöjen mukaan ei saakaan adeletoida. Ohops, taas virhe. Sepäs näyttää kivalta virheeltä. Pohtimustauko. Tunnustan, että kirjoitin äsken jotain ja pyyhin se nsitten pois. Tämä itsensä kieltämisen ja myöntämisen leikki nyt taas pyydin eikun pyyhin kaik joitain sanoja pois. Tätähän voisi jatkaa aika kakuankna kauankin, mutta kun ei oikeastaan kehtaa. Odotan, että opiskelijat julkaisisivat oman bloginsa niin pääsisin kommentoimaan. Niin ei tarvitsisi olla piirileikkiä itsensä kanssa; loppu loppu lopetus loppu.

Tai ei sittenkään lopetus. Luin tämän, minkä Johanna on kirjoittanut Lasimestari-blogiin:

Valmistelen PEN-klubin ystävänpäivän iltaa Villa Kivessä – siellä  puhutaan naisten päiväkirjoista. Mistä ei voi puhua, siitä on kirjoitettava päiväkirjaan. Miksi päiväkirja on juuri (monella lailla vaiennettujen) naisten leipälaji - tyynynaluskirjat, lukitut samettikantiset ystävättäret, kuluneet ruutuvihkot, ryöppynä paperille kiertyvä tiedostamaton, unet, pelot, ilot, arkiset kohtaamiset..? Päiväkirjan kirjoittaminen on voinut olla hengenvaarallista. Silti on ollut pakko kirjoittaa. 

Tulkaa Villa Kiveen 14.2. klo 18, jatketaan siellä. Kirjoistaan ja päiväkirjoista niitten lähteinä ovat  puhumassa Kirsi Vainio-Korhonen ja Riikka Pelo.

Jotenkin ajatus päiväkirjoista rohkaisi mieltä. Että pitäisi jatkaa kirjoittamista, vaikka se onkin karmivan estynyttä; jatkuvaa vahtimista; kommentaaria. Lisäksi inhottaa se, että en osaa kirjoittaa oikein muista kuin omista tunteista käsin. Pitäisi olla jotain asiaa, mutta

en ole kovin analyyttinen, en ole koskaan ollut, kaikki on yleensä yhdessä mytyssä. Nytkin liian monet ajatukset sotkeutuvat toisiinsa ja jäljelle jää vain portinvartijan nytkähtelevät eleet.

Kauttaaltaan huminana

Aloitin viime viikolla runouskurssin, ja tekstikokoelman tekemistä tukevan seminaarityöskentelyn perusopiskelijoiden kanssa. Aineopiskelijat puurtavat Kirjoittamisen historia ja tutkimus -teemapäiväkirjan parissa.

Seminaari tarkoittaa oikeastaan lukupiiriä, jossa annetaan palautetta. Opiskelijat siis työstävät kevään aikana 25-35 liuskan mittaisen työnäytteen jostakin tekstilajista. Työnäyte on tämän opintojakson vanha nimi, ja minun tulee käytettyä sitä tekstikokoelman sijasta. Jotenkin se vain soljuu paremmin suussa. Ehkä pidän enemmän vokaaleista ja liukuvista konsonanteista.

Runouskurssin aloitimme runon tunnistamisella. Teimme tehtävän, jossa piti valita tekstinipusta teksti, jonka kokee "eniten" runoksi, ja teksti jonka kokee "vähiten" runoksi, ja piti perustella molemmat valinnat. Eeva-Liisa Mannerin "Kirjoituskone" sai monta ääntä, samoin kuin uusimmasta Tuli&Savu-kirjasta poimittu Virginia Woolfin The Waves -teoksen lainauskuitti, kehystäjänä Mikko Kuorinki. Runollisimman runon tittelin voitti Gunnar Björlingin "Minä en kirjoita kirjallisuutta, etsin kasvojani ja sormia" Tuomas Anhavan suomennoksena. Myös Catharina Gripenbergin "Kirjeystäväni, kerään ikkunanraaputtimia" koettiin runoisaksi.

Huomenna aloitan puhumaan rytmistä. Aloitan yleensä tällä sitaatilla enkä varmaan nytkään malta siitä luopua: 

“Minä kävelen käsiäni heilutellen ja hiljakseen mumisten, vielä miltei sanattomasti, ja väliin hidastan askeleitani jottei mumina häiriintyisi, väliin taas panen muminaan vauhtia askelteni tahdin mukaan.

Näin jäsentyy ja täsmentyy rytmi - kaiken runouden perustekijä, joka tuntuu siinä kauttaaltaan huminana. Vähitellen tuosta huminasta alkaa irrota sanoja. ” 

- Vladimir Majakovski: "Kuinka säkeitä valmistetaan". Suom. Tuomas Anhava.

Aloittelija innostuu

Töihin paluun aamupäivä. Voisin blogata vaikkapa nyt lukupiirikokemuksistani, koska lupasin laittaa opiskelijoille kevään aikatauluista tietoa vielä tänään.

Aloitin syksyllä ensimmäisen lukupiirini ja todella yllätyin, miten innostavia tapaamiset olivat. Oikein olo keveni ja tunsi itsensä ilostuneeksi. Että kirjallisuudesta puhuminen voikin olla niin mukavaa. Tein joka tuntia varten ohjeet, annoin muutamia näkökulmia tai kysymyksiä, joiden ympärille kieputtaa ajatuksiaan. Luimme Tove Janssonin sykähdyttävän Muumilaakson marraskuun. Turkka Hautalan sukupuolinäkökulmaisen Kansalliskirjan, Susanna Alakosken Sikalat, josta vain tykkään, sekä Ranya ElRamlyn Auringon aseman, jonka kerrontatyylin omintakeisuuteen monet jäivät koukkuun, toisia se taas ärsytti.

Kummallista, etten ole aiemmin tajunnut lukupiirien elähdyttävää vaikutusta. Olenhan runouskursseilla hehkunut aina kun olemme yhdessä pujotelleet säkeiden väleissä ja nostaneet sieltä esiin vaikka minkälaisia uusia näkökulmia. No, pääasia että nyt on päässyt tämän mukavan äärelle.

Päätimme siis jatkaa hyvin alkanutta yhdessä lukemista. Kokoonnumme tammi-helmikuussa joka toinen viikko. Lukulistalla ovat seuraavat teokset:

Jyrki Vainosen Tornit
Mari Mörön Kiltin yön lahjat
Juha Seppälän Hyppynaru
ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian.

Matkaamme siis ajassa taaksepäin, ja tämän setin jälkeen matka jatkuu kohti Hannu Salaman Juhannustansseja, mm.

Äh ja puh

Opetuksen ohessa on varsin vaikea muistaa - tai oikeastaan: ehtiä - raportoida tänne kuulumisia. Koko ajan tulee kirjoitettua ja luettua ja annettua palautetta ja keskusteltua ja kaikki tämä kirjoittamisen ympärille kiertyvä touhuaminen on hyvin hauskaa ja sitä on kovasti paljon. Huomaan kuitenkin, että en ole löytänyt vielä luontevaa tapaa, miten tuoda omaan arkipäivääni mukaan julkista kirjoittamista, erityisesti tarkoitan nyt somen käyttöä opetuksen osana. Perinteiset tavat tuntuvat toimivilta, läsnäolo luokkahuoneessa oppilaiden kanssa ja lukuisten, lukuisten kopioiden ottaminen ja merkintöjen tekeminen marginaaliin.

Onko jotain syytä, miksi ylipäänsä pitäisi integroida omaan opetukseen mukaan verkkokirjoittaminen? Heijastaako oma nettikirjoittamisesta vetäytymiseni - tänne kirjoittamisen vaikeus ja vastustus - omaa käsitystäni verkkokirjoittamisen merkityksestä? En tunnu tarvitsevan nettiin kirjoittamista; en osaa tai halua käyttää sitä mihinkään tarkoitukseen. Mikä voisi olla verkkokirjoittamisen tarkoitus minulle? Ja onko se eri kysymys kuin mikä voisi olla nettikirjoittamisen tarkoitus opiskelijoilleni? Varmasti.

Silti huomaan taas, että olen käyttänyt tähänkin kirjoitukseen kallista aikaa, mikä olisi pitänyt käyttää oikeisiin töihin, jotka jo kiirehtivät ja nostelevat kavioitaan. Tällaisena ylimääräisenä työtehtävänä, jolla ei ole opetuksessa tärkeää tarkoitusta, on verkkokirjoittamista vaikea pitää yllä. Itse opiskelutehtävien, kurssikirjoittamisen, pitäisi siirtyä tänne nettiin; opiskelun pitäisi itsessään tapahtua täällä, jotta verkkoon kirjoittaminen olisi mielekästä.

Kysymys silti jää: miksi opiskelun pitäisi siirtyä verkkoon, jos se toimii erittäin hyvin luokkahuoneessa ja sähköpostitse? Riittääkö syyksi se, että opettaja on utelias ja haluaisi kokeilla uusia opettamisen tiloja ja välineitä, ja olisi kiinnostunut saamaan selville, mitä kirjoittamisesta voisi oppia ja mitä kirjoittajat voisivat oppia itsestään verkkokirjoittamisen avulla?

Mitä on...

On pitänyt linkittää tähän ja tähän Risto Niemi-Pynttärin artikkeliin, joista käy ilmi minkäsuuntaisesti Jyväskylän yliopistossa pohditaan kirjoittajakoulutuksen luonnetta ja tavoitteita. Pääsanoma on, että koulutuksen tulisi valmistaa opiskelijoita siihen, millaista on tulevaisuuden kirjailijuus ja kirjoittaminen. On totta, että monilla opiskelijoilla on perinteinen näkemys siitä, mitä kirjailijuus on, kun he aloittavat kirjoittamisen opintonsa. Mielessä on julkaiseminen, ja usein juuri proosateoksen julkaiseminen, ja mieluusti joltain isolta kustantamolta. Kirjoittamiseen liittyy usein myös paljon mystiikkaa, ja kirjoittaminen koetaan toimintana, jota ei voi hallita. Se vain tulee jostain, se sisäänhengitetään! (Inspiraatio tarkoitti alunperin juuri sitä). Opintojen myötä käsitys kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista toivottavasti lavenee, ja opiskelija alkaa kriittisesti arvioida erilaisia kirjailija- ja kirjoittamiskäsityksiä. Mihin niistä haluaa itse sitoutua? Millä tavalla niitä voisi kehittää, kommentoida, uudistaa? Millaista on minun kirjoittamiseni, mihin traditioon liityn, missä yhteisöissä haluan tänä päivänä toimia?

Elokuuta

En ole kirjoittanut tänne pitkään aikaan, ja on ehkä huolestuttavaa, että kirjoitan tähän päivätyöhön liittyvään blogiin elokuun alussa, lomalla. Noh, vähitellen alan vetreyttää ajatuksiani jo kohti 20.8., jolloin palaan töihin. Uudet opiskelijat saapuvat 3.9., ja nyt on vielä mahdollista jännittää, että paljonko opiskelijoita syksyllä aloittaa.

Syksy onkin jänskää aikaa, sillä Jyväskylän avoin yliopisto on luonut meille uudet opintosuunnitelmat. Niihin voi tutustua vaikka täällä. Osa opiskelijoista, eli viime vuonna aineopinnot aloittaneet, voivat kuitenkin suorittaa opintonsa loppuun vanhojen vaatimusten mukaan.

Viime vuonna kirjoittamisen perusopintoja opiskelleiden opinto-oikeus Jyväskylän yo:n kirjoittamisen opintoihin päättyi kuitenkin eilen. Eli tästä eteenpäin, jos joku haluaa kesken jääneen perusopintojen kurssin vielä suorittaa, siitä täytyy sopia erikseen Jyväskylän ja meidän opinahjon kesken.

Niin, ja nyt olisi runoilijoilla vielä mahdollisuus osallistua Suureen runokilpailuun. Sen järjestää Gummerus ja Nuoren Voiman Liitto. Palkintona mm. rahaa, mutta myös jotain parempaa. Gummerus julkaisee nimittäin parhaimmiston säkeistä antologian keväällä 2013.