Suvi Aholan väitöskirja "Lukupiirien Suomi" tarkastetaan ensi lauantaina Helsingin yliopistossa. Tiivistelmässä lukee, että

"Ensimmäisestä lukupiiristä eli 1700-luvun lopun eteläpohjalaisesta kirjasosieteetista lähtien niihin [lukupiireihin] on kokoontunut älyllisesti uteliasta väkeä keskustelemaan yhteisöllisesti lukemistaan kirjoista, välittämään tietoa, mielipiteitä ja tunteita. 1800-luvulla suomalaisen kulttuurin nousun myötä lukupiireistä tuli kaikki yhteiskuntaluokat lävistävä tapa hankkia tietoja ja sivistystä sekä harjoitella yhteiskunnallista keskustelua. 

Koulutettu keskiluokka on Suomessa aina muodostanut ahkerimpien lukijoiden ydinjoukon. Vuonna 2009 lukupiiriläisten suurin ammattiryhmä olivat opettajat, ja seuraavina tulivat terveydenhuollon ammattilaiset, toimittajat, sihteerit, kirjasto- ja yliopistoväki. Tutkimukseni lukupiirien jäsenistä yli 90 prosenttia oli naisia, eli he ovat nyky-Suomessa omaksuneet sivistystä arvostavan keskiluokan henkiset ihanteet."

Väitös on luettavissa netissä.

Blok blok blok

En kykene kirjoittamaan nyt yhtään mitään. Juuri sanoin opiskelijalle, että jos totaalinen kirjoitusblokki iskee, niin kirjoittaa vaikka liuska toisensa jälkeen, miten ei pysty kirjoittamaan. Täytyy ottaa omasta neuvosta vaarin. En kykene nyt mihinkään muuhun kuin kirjoittamaan, etten kykene mihinkään muuhun kuin kirjoittamaan. Tuo virke ei muuten tullut nyt ihan niin kuin tarkoitin, se tuli väärin päin, mutta senhän täytyy ottaa jonkinlaisena merkkinä jostakin. Meinasin muuten äsken deletoida äskeisen virkkeen, mutta päätinkin sitten, että sääntöjen mukaan ei saakaan adeletoida. Ohops, taas virhe. Sepäs näyttää kivalta virheeltä. Pohtimustauko. Tunnustan, että kirjoitin äsken jotain ja pyyhin se nsitten pois. Tämä itsensä kieltämisen ja myöntämisen leikki nyt taas pyydin eikun pyyhin kaik joitain sanoja pois. Tätähän voisi jatkaa aika kakuankna kauankin, mutta kun ei oikeastaan kehtaa. Odotan, että opiskelijat julkaisisivat oman bloginsa niin pääsisin kommentoimaan. Niin ei tarvitsisi olla piirileikkiä itsensä kanssa; loppu loppu lopetus loppu.

Tai ei sittenkään lopetus. Luin tämän, minkä Johanna on kirjoittanut Lasimestari-blogiin:

Valmistelen PEN-klubin ystävänpäivän iltaa Villa Kivessä – siellä  puhutaan naisten päiväkirjoista. Mistä ei voi puhua, siitä on kirjoitettava päiväkirjaan. Miksi päiväkirja on juuri (monella lailla vaiennettujen) naisten leipälaji - tyynynaluskirjat, lukitut samettikantiset ystävättäret, kuluneet ruutuvihkot, ryöppynä paperille kiertyvä tiedostamaton, unet, pelot, ilot, arkiset kohtaamiset..? Päiväkirjan kirjoittaminen on voinut olla hengenvaarallista. Silti on ollut pakko kirjoittaa. 

Tulkaa Villa Kiveen 14.2. klo 18, jatketaan siellä. Kirjoistaan ja päiväkirjoista niitten lähteinä ovat  puhumassa Kirsi Vainio-Korhonen ja Riikka Pelo.

Jotenkin ajatus päiväkirjoista rohkaisi mieltä. Että pitäisi jatkaa kirjoittamista, vaikka se onkin karmivan estynyttä; jatkuvaa vahtimista; kommentaaria. Lisäksi inhottaa se, että en osaa kirjoittaa oikein muista kuin omista tunteista käsin. Pitäisi olla jotain asiaa, mutta

en ole kovin analyyttinen, en ole koskaan ollut, kaikki on yleensä yhdessä mytyssä. Nytkin liian monet ajatukset sotkeutuvat toisiinsa ja jäljelle jää vain portinvartijan nytkähtelevät eleet.